Eilen näin sen nk. oudon valoilmiön - taivaanrannan yläpuolelle oli ilmestynyt vähäksi aikaa punaisen oranssi pallo... eli kaamos on päättynyt luonnosta, ei minusta. Tätä voi tosiaan kutsua omaksi kaamokseksi - odottaa että joskus valo palaisi ja toisaalta ei halua sen palaavankaan ikinä.

Ehkä päällimmäisin tunne tietynlainen haikeus - vuosi kulunut ja vuosi opetultu elämistä yksin. Sisällä edelleen se musta jäinen möykky joka sisältää katkeruutta, vihaa, itsesääliä, pelkoa, kaipausta - ties mitä.
Ja pinta kestää mutta harvassa ovat asiat joista voisi todella sanoa pitävänsä. Työkin on enimmäkseen sitä mistä saa palkan, ei niin kuin ennen - ilonkin lähde. Kun puuttuu suurin osa itsestä niin työkään ei enää anna sitä toista osaa.  

Mielessä toive saada "karata" johonkin" yksinoloon - miettimään, mökille, ilman radiota, tv:tä - vain luonto ja minä. Jospa sieltä löytyisi se valo. Tai sitten ei.