Maailma on kokonaan uudenlainen, aika on uudenlainen.

Mikään ei koskaan ole ennallaan meille läheisen ihmisen kuoltua, ei myöskään henkilökohtainen suhtautumisemme kuolemaan. Ihan riippumatta siitä, miten kuvittelimme ja uskoimme toimivamme ja mitä arvelimme kestävämme.

Kuolema tuntuu lähes aina epäoikeudenmukaiselta. Joskus ihmisellä on aikaa saattaa loppuun tärkeät asiat. Se antaa aikaa jäähyväisille.  Tai sitten se iskee äkkiarvaamatta. Joka tapauksessa se jättää jälkeensä tuskan siitä, että paljon jäi tekemättä ja sanomatta.

Kun kuolema vie läheisen, menetys luo tyhjyydentunteen. Moni surevista ei pysty ajattelemaan tulevaisuutta, halutaan vetäytyä syrjään elämästä omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Joku taas saattaa tarvita ystävän tai puolison läheisyyttä enemmän kuin koskaan ennen. Joku jopa niin paljon, etteivät ne, joihin hän turvautuu jonkun ajan kuluttua oikein enää jaksa kestää niin suurta tukeutumista.

Suruaan ei voi suunnitella, ei sen määrää eikä kestoa ja kaikille se on omanlaisensa, henkilökohtainen. Emme voi tiedä, millaisina hetkinä se meidät yllättää – jopa pitkänkin ajan kuluttua. Näemme valokuvan, kuljemme jonkin paikan ohi tai kuollut ilmestyy uneemme. Vastaamme tulee kadulla joku, joka muistuttaa jollakin tavalla menetettyä läheistä tai kotiin tulee vainajalle osoitettu kirje. Yhteistä kaikille sureville on se, että sitä, missä tilanteessa ja kuinka paljon itkee, ei voi itse päättää.

Surulta ei säästy kukaan. Se on spontaani, luonnollinen, normaali ja täysin ymmärrettävä reaktio, jonka ihminen saa syntyessään ja joka auttaa kestämään menetykset.

Syvästi surressamme elämme kriisissä. Tällaisissa vaiheissa tarvitsemme apua, tukea ja keskustelumahdollisuuksia. Kriiseillä, kuten muillakin elämän vaiheilla, on ajallinen kestonsa ja omat vaiheensa, vaikka kriisin vaiheiden muutoksia voi joskus olla vaikea havaita.

Mikään ei koskaan ole ennallaan meille läheisen ihmisen kuoltua, ei edes  oma suhtautumisemme kuolemaan. Ihan riippumatta siitä, miten kuvittelimme ja uskoimme toimivamme ja mitä arvelimme kestävämme.

Kuolema tuntuu lähes aina epäoikeudenmukaiselta. Joskus ihmisellä on aikaa saattaa loppuun tärkeät asiat. Se antaa aikaa jäähyväisille.  Tai sitten se iskee äkkiarvaamatta. Joka tapauksessa se jättää jälkeensä tuskan siitä, että paljon jäi tekemättä ja sanomatta.

Kun kuolema vie läheisen, menetys luo tyhjyydentunteen. Moni surevista ei pysty ajattelemaan tulevaisuutta, halutaan vetäytyä syrjään elämästä omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Joku taas saattaa tarvita ystävän tai puolison läheisyyttä enemmän kuin koskaan ennen. Joku jopa niin paljon, etteivät ne, joihin hän turvautuu jonkun ajan kuluttua oikein enää jaksa kestää niin suurta tukeutumista.

Suruaan ei voi suunnitella, ei sen määrää eikä kestoa ja kaikille se on omanlaisensa, henkilökohtainen. Emme voi tiedä, millaisina hetkinä se meidät yllättää – jopa pitkänkin ajan kuluttua. Näemme valokuvan, kuljemme jonkin paikan ohi tai kuollut ilmestyy uneemme. Vastaamme tulee kadulla joku, joka muistuttaa jollakin tavalla menetettyä läheistä tai kotiin tulee vainajalle osoitettu kirje. Yhteistä kaikille sureville on se, että sitä, missä tilanteessa ja kuinka paljon itkee, ei voi itse päättää.

Surulta ei säästy kukaan. Se on spontaani, luonnollinen, normaali ja täysin ymmärrettävä reaktio, jonka ihminen saa syntyessään ja joka auttaa kestämään menetykset.

Syvästi surressamme elämme kriisissä. Tällaisissa vaiheissa tarvitsemme apua, tukea ja keskustelumahdollisuuksia. Kriiseillä, kuten muillakin elämän vaiheilla, on ajallinen kestonsa ja omat vaiheensa, vaikka kriisin vaiheiden muutoksia voi joskus olla vaikea havaita.