Onko mikään niin suuri kuin läheisen kuolema? Se pysäyttää koko elämän. Olemme avuttomia sen peruuttamattomuuden vuoksi. Mitä enemmän joku on meille merkinnyt, sen syvempi on surumme. Asiaa ei edes auta se, että älytasolla saatamme hyväksyä sairastumisen, menetyksen, kuoleman. Menetys, suru tuntuvat epäoikeudenmukaisilta. Miksi juuri minulle kävi näin?

Kuitenkin: suru on surtava ja elämää jatkettava. Kun pystymme suremaan, muistot vapautuvat ja heräävät uudelleen. Hämmentävintä surussa lienee, että kaipauksen ja ikävän lisäksi meissä velloo monenlaisia muitakin tunteita syvästä vihasta syvään rakkauteen.

Surun vaiheet
1. Järkytys
Miksi tämä tapahtui? Emme usko tapahtumaa todeksi ja kyselemme selitystä.
2. Suru
Kaipaamme menetettyä. Nostamme hänet jalustalle ja muistamme hänestä vain myönteisiä asioita.
3. Kiukku ja viha
Menetys paranee ainoastaan, kun sallit sen synnyttämän vihan ilmetä täysin vapaasti. Viha on terve reaktio ja välttämätön tunteiden tasapainon kannalta. Viha on suunnattava ulospäin, jotta voisit vapautua.
4. Tyhjyys
Elämän merkitys häviää, mielen valtaa synkkyys ja masennus.
5. Halu mukautua
Vähitellen alkaa näkyvä valoa ja huomaa synkkyydessä pienen hyvän asian. Myönteiset asiat alkavat voittaa tilaa.
6. Uusi luova tapa elää
Hyväksymme menetyksen, uusi tasapaino löytyy ja elämä saa uusia merkityksiä.

Jos tuska on liian suuri, jätämme vaikeuksien selvittelyn kesken, koska emme jaksa tuskaista oloamme. Hetken helpotusta voimme löytää alkoholista ja/ tai lääkkeistä, mutta tuskan ja kivun turruttaminen ei auta. Jos emme suostu suremaan, voimamme hupenevat tosiasioilta puolustautumiseen.

Kukaan ei voi pakottaa toista suremaan. Sen voi tehdä vain jokainen itse. Pidätetty suru riistää surijalta koko elämän. Jos psyykkinen kipu on liian suuri kestettäväksi, se purkautuu fyysisinä oireina, jonkin elimellisen kivun kautta.

Ajatuksiin apua antoi Suomen Mielenterveysseura