Heikkous on inhimillistä, ihmisen olemassaoloon kuuluva asia. Se ei ole mikään tilapäinen tila, josta voisi pyrkiä pois. Heikkous on ihmisen jatkuvaa keskeneräisyyttä. Kehittyminen ja kasvaminen ei viime kädessä ole yhä paremmaksi ja virheettömämmäksi tulemista vaan ehkä juuri päinvastoin: inhimillinen kasvu on kasvua kohti oman keskeneräisyyden tunnistamista ja hyväksymistä. Se on pienemmäksi kasvamista. Se on omien virheiden ääreen pakottautumista ja tutustumista siihen, mistä itsessään ei pidä. Se on tosiasioiden tunnustamista ja rehelliseksi tulemista.

Vain sellaisella on varaa olla heikko, joka lopulta tietää olevansa vahva. Hänen ei toisin sanoen tarvitse muiden silmissä näyttää vahvalta ja peittää omaa heikkouttaan.

Vahvan minuuden omaava ihminen uskaltaa olla heikko, sillä hän on varma hyväksytyksi tulemisestaan. Hän tulee hyväksytyksi siksi, että tämä hyväksytyksi tuleminen on hänessä itsessään. Hänen ei tarvitse etsiä sitä itsensä ulkopuolelta. Sitä vastoin ihminen, jossa tätä itsensä hyväksymistä ei ole, hakee sitä oman itsensä ulkopuolelta. Hän ei voi olla siitä koskaan varma. Hänen on oltava aina varuillaan. Hänen on kehitettävä erityinen herkkyys ympäristölleen. Hänen on opittava tietämään, mikä miellyttää ihmisiä ja mikä ei. Siksi hän joutuu aina hylkäämään itsensä. Itsensä hän hylkää silloin kun hänelle on tärkeämpää se, että muut hyväksyvät hänet kuin se, että hän itse tietää kuka on ja hyväksyy itsensä.

Ihminen on rakennettu siten, että hänen tulisi ohjautua sisältä voidakseen hyvin. Sisältä ohjautuminen toteutuu silloin kun ihminen on tietoinen sisäisestä tapahtumisestaan ja sisäisestä minuudestaan. Hänellä tulee olla tunne omasta keskuksestaan. Oman keskuksensa ihminen hylkää hakiessaan ensisijassa ympäristönsä hyväksyntää. Silloin hän ohittaa oman ytimensä, joka on se väline, jolla hänen tulisi orientoitua elämässä. Ilman kompassia laiva joutuu eksyksiin.