En voi väittää
ymmärtäväni.
En ehkä edes
aavista
sitä neuvottomuutta,
jonka viereltä herään aamuisin
sitä pelkoa,joka sulkee syliinsä yöni
sitä yksinäisyyttä,joka on ainoa vieraani päivällä
sitä kivun kosketusta,jota en osaa selittää
sitä suruni syvyyttä,jota tunnen

Olen vain tässä.
Kenties olemassa.
Odottamassa.
Sitten kun aika on.
Minun aikani.

Jos surua ei olisi
jos ei kyyneleitä
ei ikävää
ei kaipausta

Silloin ei olisi rakkauttakaan.
Niin paljon kuin on rakkautta
niin paljon on myös surua.
Ne ovat sisarukset,
saman puun oksat,
yhteisessä maaperässä.